Tänään käytiin porukoilla ja metsässä. Samalla reissulla koiruudet punnittiin. Siihen kun tarvitaan kaksi henkilöä. Toinen, joka koira sylissä taiteilee vaa'alla ja toinen, joka katsoo lukemat. No, akka oli se vaa'alla taiteileva ja Muori otti lukemat.

Ensin punnittiin Micke, joka ei tykkää ollenkaan olla kannettava sylikoira.  Se on ennemminkin kainaloinen sylikoira. Micke painoi pikkasen alle 36 kg. Ihan hyvin on vanha poitsu mitoissaan. Tosin, ensin Muori otti lukemat väärin, eikä siinä ollut kuin 50 kg heitto.  Micken säkähän on se noin 76 cm.

Sitten oli Armin vuoro. Ruippana on niiiiiin pieni ja ihan sylissä kannettavakin. Missi painaa jotakin päälle 27 kg. Ihan näpäkkä. Kotona akka mittasi vielä sen säkäkorkeuden. Hyvin epätarkka lukema oli jotakin 68 cm.

Onpa vierähtänyt aikaa viime päivityksistä. Hyi akkaa hyi! Nyt tilanne ajan tasalle.

Micken kuulumiset

Micke alkaa olla jo vanha miekkonen, paitsi omasta mielestään. Ikää Miksulla on nyt yhdeksän vuotta ja alkaa jo ikä vähän näkyä. Naama harmaantuu edelleen. Edestä on poistettu pari alahammasta ja kaihikin vaivaa toisessa silmässä. Se vaivaa siten, että Micke ei enää ihan sekunnin sadasosissa havaitse rusakkoa, menee sekunnin kymmenesosiin. Mutta toimii silti niin nopeasti, ettei akka havaitsemisessa vieläkään päihitä.

Muuten tuo on varsin virkeä ja hulvaton, edelleen. Huumorintaju on tallella, koirankujeita harrastelee vielä ihan entiseen malliin. Ja juostakin jaksaa ihan miltei vanhaan tyyliin. Parin tunnin metsälenkki menee ihan tuosta vaan, ei mitään muutoksia. Kunto taitaa siis olla kohdillaan.

Armin kuulumiset

Armi harjoitteli ratajuoksua viime kaudella jälleen ja edistystäkin tapahtui. Se on oppinut pitään ääntä radalla ja vähän remmiäkin kiskoo vieheen nähdessään. Juossutkin on, niin yksin kuin ryhmässä. Kausi jäi kesken kun likalle tuli nyt ensimmäiset selkeät juoksut. Ne ja juoksun jälkeiset hormoonimyrskyt keskeytti kauden aivan kesken kaiken.

Armista siis tuli nyt aikuinen nainen ja sen käytöskin on paljon hillitympää kuin pentuaikoina. Kenkiäkään ei enää syödä, ei revitä joka paikkaa silpuksi. Aika prinsessa tuosta koirasta on kasvanut, mutta ehkä se on vaan lellitty piloille 

 

Mitä muuten

Kaarijärven poppoo on viettänyt sellaisia meidän tavallisia päiviä. Välillä ajetaan metsätielle ja irroitellaan oikein olan takaa. Välillä otetaan rauhallisemmin ja kävellään sivistyneesti kaupungissa.

Ratsastamassakin on akka käynyt ja etenkin Micke on varsinainen hevoshullu. Kovasti yrittää tehdä tuttavuutta Miraan ja Minttuun ja etenkin näiden syömäjuttuihin... ja jos ei koiralle sopivaa ole tarjolla, niin hevosten jätökset, ne tekee kyllä kauppansa.

Kesällä mökkeiltiin jonkun verran. Koirat saa olla tuolla aina kuin ellun kanat, pihalle ja sisään mennään miten lystää. Koirat myös pestiin puolen suvun voimin. Siinä oli monta Kaarijärveä avittamassa. Ja kuviakin tuolta päivältä on, ja kovin tyylikkäitä kuvia onkin. Kuvaajana toimi Irene Pessala. 

Talvea ja varsinkin lunta odotellessa,

Terveisin Minna

Metsäretki Ahvenjärvelle (Kangasala) Ninnin kanssa

Pitkällisen suunnittelun jälkeen akka ja Ninni alkoivat vihdoinkin toteuttamaan metsäretkeänsä. Kovat pakkaset tätä tapahtumaa olivat siirtäneet monen monituista kertaa. Mutta vihdoinkin 7.2.2010 retkipäivä koitti ja akka koirineen sai viedä pohjoisen likan pirkanmaan metsiin. Ninni kertoo metsäretkestämme näin:

Mettäretki Ahvenjärvelle

Monien suunnitelmien jälkheen ja kelien lämmettyä saathiin sitte viimein aikaseksi se kauan kaivattu, puhuttu ja odotettu mettäretki Minnan ja koirien kans.

Auton nokka kohti (Niiin, kohti mitä????????????????????????????????) ja retki alkakhoon. Harvoin retkifiilistä saa jo autossa, mutta nytpä oli toisin kuin lähes umpisella mettätiellä arvothiin, että päästäänkö ilman vetoapuja perille vai ei. No kerran jou´uin työnthään ja vähän laitethiin havuja renkhaan alle ja matkaa päästiin jatkaan.

Autolta taivallethiin sitte muutama satametriä aurattua tietä, mutta eihän semmonen retkeilijöille käy, joten mitäpäs sitä muuta ko sukellus umpihankheen. Ja umpistahan se sitte aika ajoin oliki, ihan huolella. Molemmat se saathiin todeta humpsahettuamme hieman pintaa syvämmälle. Koirat osottautu jo tässä vaiheessa ihan citykoiriksi ja iloisesta juoksemisesta auratulla taipahleella, ei ollut enhään merkkiäkhään ko net sielä katteli ja kummasteli, että mitäkhän nämä emännät meinaa. Onneksi senthään uskollisesti tarpoivat matkassa.

Juuri ko jo aloin vähän eppäilehmään, että näinkhään se Minna oikeasti tietää matkamme määrän ja pään, ni siellähän se jo edessä Ahvenjärvi siinsi. Viimeiset tarpomiset ja olthiin perillä. Koirat edelleen kummissaan, että mikä on homman nimi ja mitähän tuo ämmäki tossa ummessa makkaa ja henkeä haukkoo, vissiin sitä pittää vähän jeesata.

Minna reiphaana tyttönä lapio meille nuotiopaikan ja mie uhosin sytyttäväni nuotion sitte yhellä tikulla ja onneksi siinä onnistuin. Makkarat saathiin paisthoon, koirat kummastelivat ämmien höppänyyttä ja välhiin vähän voivottelivatkin, että ko täällä sitä nyt sitte pittää olla ja ihmetellä. No kun on hyvät tulet ja tekijät ni johan ne makkaratki paistu ja päästhiin jaolle. Armille ja Mickellekin riitti omansa ja taisi se olla cityhauvoille päivän paras hetki. Ei mekhään Minnan kans ilman makkaraa jääty ja johan ne vain maistuki.

Sitten oliki jo kahvittelun aika ja viimeiset fiilistelyt ennen paluumatkaa. Ja sen voin sanoa, että jos mie mennessä eppäilin, ettei Minnalla ole hajuakhaan suunnasta, ni takasi tarpoessa mie vasta sitä eppäilinki. Oli meinaa semmosta ryteikköä ja ojan pohjaa ettei mithään järkeä. Mutta kyllähän sitä tietopaikoilla olthiin koko ajan ja Minnalle tuttuja seutuja. Niin ja emmie nuita pelkojani tyhjästä kuiten saanu, sen verran monta kertaa on Minnalta lipsahtanu sana eksyminen vastaavanlaisten retkien kohalla.

Paluumatkalla annethiin autolleki armoa ja ajelthiin pitkin latua. Tai no eihän se mikhään latu ollu, mutta mie luulin. Kaiken kaikkihaan oli kiva reissu ja miehleen ( ja lihaksiin) painuva.

Näin kertoo Ninni. Ja totta tosiaan, tuohan vallan epäili akan suuntavaistoa. Mutta uskoi sitten kun näki akan kesäisiä kuvia ja niissä reitti kulki samoja ryteiköitä, tunnistettavasti. … ja sitten uutta metsäilyä miettimään! Kuvia retkestä nähtävillä täällä. 

Armin harmia

Armilla olikin pissitulehdus tässä helmikuulla. No, käytiin tutulla ellänlääkärillä, joka aikoinaan Armin jalkaa hoisi. Tuohan määräsi sitten tähän vaivaan antibiootit.

Roosan kanssa Valkeakoskella liikuntapäivää viettämässä

Hyvissä ajoin Roosa laittoi akalle kysymystä, että saako hän lainaksi koiria 17.2.2010 koulun liikuntapäivään. No tietenkin saa. Järjestettiin sitten asiat niin, että Muori ja Äijä kuskasi nuo koirat ensin aamulla Roosalle Valkeakoskiin ja sitten päivällä takaisin kotiin. Koirille oli laitettu namia mukaan, että hässäkkätilanteissa pysyvät ruodussa. Roosa kuitenkin kertoi, että kaikki meni ihan hyvin. Tässä muutakin Roosan kommentoimaa:

Aluksi koululle päästyämme tapasimme Bumban, joka oli erityisen ihastunut Mickeen.

Armiinkin se yritti tutustua, mutta Micke ei pitänyt siitä.

Mickeä alkoi ilmeisesti ärsyttämään se, että Bumba johti retkeä, mutta herkuilla Mickelle tuli parempi mieli.

Kaikkia ihmetytti ja nauratti Armin erikoiset hyppimiset.

Täytyykin täsmentää, että Micke on nykyisin hyvin tarkka siitä, ketkä Armia koittavat vokotella. Ei siinä joka poika lupaa saakaan. Täytyyhän Micken olla turvamiestä missille, pienelle prinsessalle. Micke on myöskin koira, joka ei siedä sitä, että joutuu kulkemaan jonon keskivälillä saatika sitten hännillä. Ensimmäisenä pitäisi aina olla. Onneksi sen saa aina lepyteltyä herkuilla. Armi on tosiaan saanut uuden lempinimenkin – kenguru. Se singahtelee kuin kenguru konsanaan, nopeita liikkeitä, hyppyjä, pyörähdyksiä.

Mutta lenkki teki koirille hyvää, sillä akka on flunssan kourissa. Näin elukat saivat kunnolla liikuntaa, ovatkin kotiin tulon jälkeen maanneet autuaina. Kiitoksia Roosalle & kumppaneille!

Tämmöisiä juttuja tällä kertaa. Mukavaa helmikuuta kaikille!

Ninnille ja Roosalle erityiskiitokset!

- Minna

 

Vuosi 2010

Vuosi sitten vaihtui kovien pakkasten merkeissä ja pakkaisia riittikin oikein kunnolla, helmikuulla asti. Hienoa! Akka tykkää. Koirat ei niin innostu. Ne tyytyivät (eivät siis kelpuuta muuta) pieniin hätälenkkeihin. Muun ajan nuo makasivat milloin missäkin, tyytyväisinä kyllä.

Tammikuun puolivälissä oli Äijän synttäritkin. Tuolloin otettiin Armille muutama veto muistinvirkistämiseksi. Ja kyllä vain, Prinsessamme muisti hyvinkin, mikä elukka on Vesku Vesinokkaeläin. Sehän on se vikkelä elukka, jota pitää jahdata antaumuksella.

Mickelle ei Veskua voi näyttää. Vanha Epeli kun on niin hurjana kaikenlaisiin vieheisiin... teloo vielä itsensä. Eihän Miksu itse ajattele, että ikää alkaa olla. Se täytyy siis Akan huomioida. Onhan tuo meilläkin ollut jo seitsemän vuotta ja tullessaan oli kuitenkin jo 1,5-vuotias. Ei siis mikään nuori poika vaan... noooh, sanotaan että parhaassa iässään (ettei suutu).

Metsässäkin ollaan käyty, tosin melkoisen lyhyellä piipahduksella. Kun eihän sitä tarkene kun on ollut niin kylmää.

Armin 2-vuotissyntymäpäivä

No niin, tänään oli merkityksellinen päivä, sillä Armi, tuo Penikka, täytti 2 vuotta. Miten ihmeessä sekin on jo aikuinen koira? Vastahan tuo syntyi, vastahan tuo tuli meille...

Syntymäpäivän ohjelmana oli ajaa ensin Valkeakoskiin hakemaan Reeta ja Noora. Sieltä jatkettin sitten sinne Kylmäkosken perämettään Tiina-serkulle hevosteleen. Heti pian laitettiin Mira-Loviisa valmiiksi lenkille, Reeta harjasi ja avusti satuloinnissa.

Ja sitten reippaasti liikkeelle. Reeta ratsasti Miralla, Micke ja Armi säntäilivät valtoimenaan. Noora, Tiina ja Akka kävelivät reippaasti, Reetan ja Miran perässä pysymiseen tarvitaan reippautta.

Micke ja Armi kävivät eräällä mökillä siinä ohijuostessaan varkaissa. Tai no kaiketi Micke vaan. Se varasti oraville tarkoitetun leivänkannikan. Oh hoijaa! Etenkin kun mökin mies siinä meille pysähtyi jutusteleen ja yksi tulee leipä suussansa. Nolous! No, Armi otti yllä osansa leivästä varastamalla Mickeltä. Miran nenäänkin tuo leivän haju osui ja siinä ratsasti Reeta hetken ympyrää. Mutta lenkki oli mukava, vihdoinkin pakkanen hellitti, että voi taas kunnolla ulkoilla.

Kotimatkalla poikettiin Nooran ja Reetan kanssa Toijalan ABC:llä, koska Akka oli luvannut ruokkia likat. Hampurilaisia! Sitten syötiin vielä pehmikset Armin synttärin kunniaksi. Nooh, autossa odottavat koirat saivat hampurilaiset kuonoonsa, ihan näin Armin juhlan kunniaksi.

Kiva päivä, näitä lisää taas! Mukavia talvipäiviä kaikille!

- Minna

Lokakuu tuli ja meni, marraskuu tuli ja meni ja joulukuukin on kohta jo mennyt. Parhaillaan ulkona räiskyvät ilotulitusraketit, vuosi kun vaihtuu muutaman tunnin kuluttua. Micke makaa sohvalla... Armi on pöydän alla. Siinä onkin ensimmäinen selkeästi paukkuarka koirani. Harmi, pikkuinen on kauhuissaan.

Aika on vierähtänyt kovin vikkelästi, eikä akka ole saanut kirjoiteltua mitään. Mutta kyllä täällä silti ollaan ja puuhastellaan. Koirat voi virkeästi ja ilahduttavat joka päivä akkaa... jos ei muulla, niin ihan vaan naamoillaan.

Kaksikko

Mickestä ja Armista on tullut varsinainen kaksikko. Kun ei ole Sohvia enää pitämässä kuria, niin meno äityy välillä mahdottomaksi, jopa sisätiloissa, missä kohellus ei ole sallittua. Akkaa ei aina viitsitä kuunnella, kun on niin hauskaa vehdata keskenään. Edelleen Micke nuolee Armia, niin kuin silloin, kun Armi oli pieni penikka. Naamasta aina aloitus ja määrätietoisesti koko pikkukoira nuollaan läpi. Ja Armi makaa selällään autuaassa tilassa kun Micke hoivaa. Akka voi sanoa, että sitä on sietämätön kuunnella, koska se saattaa kestää ja kestää.

Mutta selkeästi nuo ovat jotenkin kiintyneitä toisiinsa. Onhan ne samaa sorttia ja samat mieltymykset molemmilla. Välillä mennään älytöntä kaahausta ja sitten maataankin reporankoina. Välillä kyylätään herkkuja, vaikka Armi ei ole tätä vielä ihan oikein sisäistänyt. Se kyylää lähinnä kateudesta. Se ei tosiaankaan ole aivan niin ahne luonne kuin Micke.

Kiva niitä on seurata, kun ovat tuollaisia hassutuksia molemmat. Erilaisia mutta samanlaisia. Micke on se suurisydäminen leppoisa olento, Epeli, joka rakastaa kaikkia ja on äärettömän hellä koira. Armissa sitten vaihtelee hempeä tyttönen ja kamala narttu. Mutta suloinen se on, molemmat on niin armaita.

Syksy meni sukkelaan

Greyhound racing -harrastus on nyt talviteloilla, mutta keväällä taas toivon mukaan jatketaan. Tällä kaudella saavutettiin tavoitteemme ja ensi kaudelle sitten tavoitteet nousee. Mutta näitä sitten, kun/jos ne ovat ajankohtaisia.

Mökkeilyä jatkettiin aina lokakuun loppuun. Järvivesi oli viimeisellä mökkireissulla 5 astetta ja ilma oli 3 astetta. Hyvin tarkenni. Kohta alkaakin sitten jääkelit, ja pääsee autolla mökille koiria jäälle juoksuttaan. Tuohon nyt vaan täytyy odotella Äijän lupaa.

Ratsastusharrastuskin on edelleen jatkunut, niin akalla kuin Reetalla. Tosin kelit tekee välillä suunnitelmiin tepposia. Milloin on kaameaa kuraa ja hevoset pyörineet, siis piehtaroineet, yltiöpäisesti mudassa. Tai sitten on kova pakkanen. Mutta kyllä se tästä taas. Tänään, vuoden 2009 viimeisenä päivänä oli Tiina-serkun kanssa vuoden viimeinen ratsastus. Oli kylmä, mutta mentiin silti. Mentiin sinne metsään, joten Voittokin sai tulla mukaan. On se vaan niin hienoa, tuo ratsastaminen ja luonto. Ai että!

Huippuhekti ratsastuksessa on ollut varmaankin se, kun lokakuussa akka meni Miran kanssa tuonne metsään niin, että oli vain akka ja Mira sekä akan koirat. Se oli hienoa! Kaikki sujui mukavasti, paitsi siinä vaiheessa kun koirat kaahasivat edessä, siis kymmeniä metrejä edessä. Mira ajatteli, että mennäänpä mekin vähän vauhdikkaammin. Sepä ei Mickelle sopinut ollenkaan. Micke ryntäsi greyn nopeudella ja komensi ”Vouh vouh” eli ”ette kyllä kaahaa”. Ei me sitten Miran kanssa enää.

Pikkujouluvieraita

Tässä joulukuun alussa Akalla oli täällä kotosalla pikkujoulut. Vieraita lappasi ovesta tämän tästä. Micke oli haltioissaan, paljon vieraita, kivaa! Armi puolestaan järkyttyi tyystin, sillä meni lopulta mahakin ihan sekaisin.

Ja Micke oli muutenkin elementissään. Naisia talossa, niin mikäpä oli Micken istuksia sohvalla naisten välissä. Välillä se vaihtoi päänsä paikkaa toisen naisen sylistä toisen syliin. Armi puolestaan kartteli kaikkia, vaikka kyllä sitäkin olisi vieraat paijanneet. Loppuillasta likka vasta tohti vähän lähestyä vieraita.

Tarjolla oli kaikkea herkkuakin ja Micke tietysti yritti parhaansa mukaan varastaa, tai siis maistaa, aina tilaisuuden tullen. Tarkkana täytyi ihmisväen olla. Mutta saihan se sitten nuolla kakkulautaset... tätäkin Armi vähän jännitti, mutta maistoi kyllä sitten tarjottua tassia.

Paikalle saapui myös Joulupukki! Micke oli tästäkin partasuusta, että ”jihuu, tuo lahjapakettityyppi ilmaantui tänne” ja se varsin mielellään olisi ottanut jokaisen paketin itselleen. Ihan tosi, se olisi joulupukin kaikkien aikojen huonoin Pikku Apuri, koska omisi kaikki paketit. Arvannette, että Armia partasuu kammotti. On ne niin erilaiset koiruudet!

Joulu

Joulu vietettiin perinteisesti porukoilla. Kävin koirien kanssa linjalla, saivat koheltaa. Sitten syötiin hyvin, saunottiin ja oli leppoisaa.

Sitten alkoi tapahtua kummia, ainakin Armin mielestä. Paikalle saapui taas se kumma tyyppi, jota Armi Aavikko pötki kauhuissaan pakoon ihan olohuoneen perukoille asti. No, me kaikki viisaammat tiedämme, että joulupukki tulee käymään jouluna, eikä joulupukkia tarvii pelätä. Armi ei tätä tiennyt.

Vaan Micke oli iloinen, se kun on oikea joulukoira ja varsinainen joulumieli. Silloinhan saa herkkuja, lahjoja ja maata päikkäreitä, taas vähän herkkuja ja päikkäreitä. Kyllä se Armikiin siitä sitten, kun huomasi, että Mickellä on kivaa. Ja toihan se pukki koiruuksillekin paketteja, joten ei ne nyt ihan hirveitä voi olla.

Vuoden vaihde on tosiaan menossa juuri. Tässä nyt ei pääse pihallekaan ennen kuin räiske lakkaa. Mutta, toivotammepa siis kaikille oikein hyvää vuotta 2010!

Loppukevennyksenä huimia taitotemppuja, mitä olen kauhella vaivalla näille greyhoundeilleni saanut opetettua. Miikka, tuo veljeni, siinä näitä käskyttää. Ensin Armi ja sitten Micke.

- Minna ja koiruudet