No niin, mitähän tässä on tapahtunut kun en ole aikoihin kirjoittanut mitään? Luulen, ettei ainakaan mitään katastrofeja ole nyt ollut, koska kyllähän minä ne nyt muistaisin. Tylsäähän tämä elo tällä hetkellä on, siitä ei pääse mihinkään. Oma kunto on nollassa, istuminen sujuu pienissä pätkissä, joten tämä kirjoittaminen tapahtuu jälleen monissa pienissä erissä (kirjoitan ensin erilliselle word-dokumentille, jonka sitten valmiina kopsaan tänne). Niin, liikuntaa ei saada tarpeeksi, koirat nyt vielä on jotenkin hyväntuulisia, mutta akka alkaa olla jo äreä. Olen siis itsekin edelleen saikulla, aika ei tahdo kulua millään. Pyykkikorikin on tyhjä, kun olen huvikseni pessyt pyykkiä. Miettikää nyt, mitkä on akan huvit?!!!

No, Armin jalka on ainakin hyvää vauhtia paranemassa, ainakin toivon niin, koska siltä se vaikuttaa. Lisäksi sain käteviä ”kumisaappaita”. Ne ovat lasten käytöstä jo poistuneita, joten kierrätetään nämä vielä Armin kautta. Ja mitä ihmeen kumisaappaita? No, kurarukkasia! Mikä on sen kätevämpää kun pujottaa kurarukkanen Armin jalkaan kun lähdemme ulos, on kestävä ja pestävä ja pysyy jalassa mukavasti ilman teippivirityksiä. Loistava ratkaisu!

1968026.jpg

Kun akka vaihtaa Armin jalkapakettia ja puhistaa jalan, niin Armi saa tutkittavakseen vanhan jalkapaketin. Voin sanoa, että sen jalan hoitaminen on todella helppoa, mitä nyt kerran huomaamattani kiskoi uudesta pumpulipussista pumpulia salaman vauhdilla.


Niin, lauantaina täällä kävi kylässä tuo velipoikani Miikka ja mikä mahtavinta, hänellä oli mukanaan tuo mainio tyttökolmikko – pylleröiset, palleroiset, isin pienet pulleroiset (Miikan höpinöitä, se on sukuvika höpistä kaikenlaista). Ja voi kun koirat ilostuivat, tuli eloa huushollimme tylsyyteen. Ja tytöt toivat vielä tuliaisiakin, luut joka kuonolle. Mutta kivointa oli silti likat itsessään... no kai Miikkakin vähän ainakin. Oli vihdoin kunnon elämää ja puuhaa, virikkeitä koko hännänheiluttajalaumalla.

Armi oli haltioissaan. Se niin tykkää likoista ja luulenpa, että likatkin tykkää siitä, vaikka se välillä vähän villi onkin. Ja kylläpä vain tämä tyttöporukka hyvin juttuun tuleekin. Olen niin ylpeä näistä likoista, Armi porukkaan mukaan lukien.

Sohvikin on niin tykästynyt likkoihin. Vielä muutama aika sitten se meni välillä sängyn alle aina välillä vähän huiliin kun likoista lähti sen päiväinen sirkutus. Vaan ei enää, Sohvi istuu kuin tatti keskellä sirkutusta. Omasta mielestään se varmasti olettaa, että ”Miikan kakaroista” (hellittelynimitys tuokin) on tullut niin miellyttävän rauhallisia ja hiljaisia... no, totuushan on se, että kuulo Sohvilla on surkea. Mutta ihan hyvä näin, rapsutusta ainakin piisaa.

Micke, sehän nyt on aina suorastaan rakastanut lapsia ja etenkin tuota velipojan pesuetta. Nyt se kylläkin keskittyi pitkälti luuhunsa. Asiat tärkeysjärjestykseen, Micken tärkeydessä kaikki syötävä tulee kaikkea muuta ennen. Muuten se on aivan likkojen halattava, sopivan korkuinenkin tuohon.

Ai joo, pitänee nyt mainita tämä, kun en ole aiemmin muistanut tätä kirjoittaa muistiin. Tuo penikka on nyt lähes sisäsiisti, vahinko tulee lähinnä akan vetkuiluiden vuoksi. Ja Armi osaa määrätietoisesti pyytää uloskin. Tähän ääntelyyn on ihan oma sävynsä.

Mickehän osaa myös pyytää ulos. Se todellakin osaa pitää sen verran vaativan äänen, että akan saa hereille vaikka yöllä. Ja jos ei ääntelemällä, niin aina voi käpälällä kopsasta akkaa päästä, siihen herää kuka tahansa. Onneksi tätä kuitenkin tapahtuu harvoin. Sohvihan ei ole koskaan oppinut pyytämään ulos. En tiedä miksi, mutta luulen, että se on ”passattu” tiettyihin aikatauluihin niin, että se sitten pidättelee, kunnes kello tulee vaikkapa 16. Mutta eipä tästä ongelmia ole ollut, kun tuo on ollut kaikin puolin tervemahainen yms.

Eipä täällä sitten tämän kummoisempia ole tapahtunut, en ainakaan muista.

Kirjoittelen taas jossain välissä jotakin.

t. Minna K