Ensilumi

No niin, saatiin tässä sitten viikonloppuna sitä ensiluntakin. Aluksi sellainen olematon millikerros. Viikonloppuna sitten pyrytti vähän reippaammin. Kiva kiva! Itse olen aina pitänyt lumesta ja sitä joka talvi odotankin. Mitä enemmän, sitä hienompaa!

Mitä tuumasivat koiruudet? No, Sohvi ei ollut oikein millänsäkään. Tässäkin taitaa tuo olla iän vaikutusta, sillä aikasemmin Sohvi on nautiskellut kunnolla lumesta. Sen verran taisi tuuli tuivertaa, että Sohvin kampaus meni sekaisin... ja pari päivää se on nyt aivastellut, tänään vähemmän. Ja suojalumi tarttuu myös karvoihin ikävästi, tai ainakin minua akkaa se aina vaivaa.

Tuuli tuiversi Sohvin kampauksen aivan sotkuun.

Micke, sille on ihan sama, onko sitä lunta vai ei... kunhan vaan ei tarvitse viimaiseen tuuleen ja tuiskuun lähteä. Micke on sitä mieltä, että tosi kylmät päivät on tarkoitettu sohvalla tai sängyssä makailuun. Sen se todella osaa. Eikä sitä nyt vielä ihan tässä vaiheessa pukea viitsi, säästelen pukemista sitten vielä kylmemmille keleille.

Miksun ilmeestä näkee, että se on jokseenkin vi*... siis kettuuntunut tuuleen ja tuiskuun.

Armi ei varmaankaan muista lumesta juuri mitään ja se hullaantui tuohon kylmään, valkoiseen juttuun ihan täysin. Remmilenkit olivat yhtä hösellystä. Armi kun keksi, että lumeen voi mennä mahalleen maate, lumi kylmettää mahaa, sitten hypätään suoraan ylöspäin puoli metriä ja tämän jälkeen sähelletään ihan armottomasti, juostaan remmin salliman matkan rajoissa ympyrää ihan vimmatusti. Ja tätä täytyy testata sitten vähän väliä, että onko se valkoinen juttu sitten niin kylmää mahassa.

Armi katsoo tarkkana, kun tuuli liikuttaa lunta vinhalla vauhdilla. Liikkuvaa kuvaa siitä oli mahdotonta saada, kuvassa oli aina pelkkää lunta tai ehkä takajalkaa tms. epäonnistunutta.

Saako niitä silittää?

Tämä on tuttu kysymys varmaan kaikille koirallisille, kysyjinä pääasiassa lapset. Näin sunnuntaina minultakin kaksi tyttöä (ala-astelaisia, olettaisin) kysyi. Toki, toki! Sitten silitettiin ja kyseltiin ja esitettiin rotumääritelmiä sun muuta. ”Nämä on rodultaan vinttikoiria”, tuumasi toinen tietäväisesti, no niinhän ne onkin. ”Ne on tosi nopeita”, hän jatkoi. Sohvin rotua aikansa mietittyään, valistin tyttöjä kertomalla, että Sohvi on sekarotuinen. Tyttöjen mielestä Sohvi oli aivan ihana, vaikka selvisikin, ettei se kuule kehuja... rapsutukset kyllä Sohville kelpasivat.

Mutta sitten koirien sukupuolikysymyksiin. Sohvi ja Armi, nehän on selkeästi tyttöjä jo nimiensä perusteella, ei epäilystäkään. Mutta sitten tytöt tiesivät varmasti, että Micke on tyttö. No, ”kyllä se poika on”, vakuuttelin heille. Mitä tytöt tähän? No hämmästyneinä ihmettelivät, että ”miten se on sitten voinut synnyttää tuon pennun?” No, eihän Armi ole Micken lapsi, kerroinkin Armin tulleen eri paikasta (siis kun meiltä kotoa).

Sitten toinen tytöistä muisti, että Armilla on ollut jalka kipsissä. Siitäpä kyselivät, että mikä sen jalassa sitten oli. Minä valistin taas, että ”niin kuin ihmislapset välillä vähän riehaantuu liikaa leikeissään ja joskus käy sitten köpelösti, niin koiralapset tekevät ihan samaa”. Vastaus kelpasi tytöille oikein hyvin, ja näinhän se onkin.

Nyt tarvis päästä pihalle!

Tänään aamulla sainkin sitten nousta jo erityisen varhain. Armi kun pyysi pihalle jo tuossa neljän aikaan yöllä. Se aluksi pyysi sillain vienosti vinkuen. No, minä laiskana en jaksanut nousta. Sitten Armi otti äänivarat käyttöönsä ja haukahti muutaman kerran, siis yksi haukku, tauko, uusi haukku, tauko... kunnes sitten nousin ylös. Kävelin unenpöpperöisenä etsimään vaatteitani tästä yhdeltä tuolilta. Olin ihan zombie ja Armilla jo varmaan kovakin hätä. Se meinaan otti siitä tuolilta mun villasukkani suuhunsa ja tuli tuomaan sitä mulle (ainakin kuvittelin, että se mulle sitä tuo). Tarkoitti ilmeisesti, että pukisin ripeästi päälleni, että pääsee tarpeilleen. Se ei mun nähden tohdi ottaa sukkia, kenkiä tms. Salaa kyllä sitten. No, mä sain vaatteet päälle ja ei kun koko kolmikon kanssa ulos. Ja kova hätähän sillä oli. Onneksi osaa vaatia, että akka nousee ylös vaikka kello (ja akka) väittäisikin muuta.

Armin äänestä tässä ohimennen. Niin, sehän on ulkoisesti hyvin hento ja tyttömäinen nuori neito, tuo meidän Prinsessa Armaada. Mutta ääni sillä on aivan MAHTAVA. Ja tämä tyttö on äänekkäin koira mitä minulla tai silloin joskus lapsuudenkodissani on ollut. Ääniskaalaa löytyy lähtöön kuin lähtöön. On hentoa vinkunaa, vaativaa vinkunaa, marmatusta, marinaa, ärinää, murinaa ja pikkuhaukkua ja sitten tätä ISOA HAUKKUA. Mutta ei se nyt siis kuitenkaan koko ajan hauku... kun tulen kotiin niin silloin marisee ja pikkuhaukkuu, tunnistaa meinaan askeleeni. Mutta jos rapussa on vääriä ääniä (siis ei tuttuja), niin silloin tulee ISO HAUKKU. No, täytyyhän huushollissa vahtikoira olla. Sohvi kun ei enää osaa hälyttää (kun ei kuule), niin on hyvä, että Armi perii tämän homman.

Tulikin mieleeni, että meidän (siis lapsuudenkodin) siperianhuskyista Seni oli sellainen, joka käytti monia ääniskaaloja, lähinnä eri variaatioita murinamaisesta ääntelystä.

Sohvista ihan pikkariikkisen

Nyt minä olen tehnyt tuon päätökseni Sohvin suhteen. En minä siitä vielä sen kummemmin kirjoittele, mutta sisimmässäni asiat on nyt käyty läpi. Vaikka tiedän, että sitten kun tulee se viimeinen päivä, niin suru on kauhea. Ja veikkaan, että monta sukupolvea Kaarijärviä suree... onhan tuo Söheli tässä nyt tepastellut jo vaikka kuinka ja kauan.

Nytkin se tuossa taustalla nuuskuttaa. Surettaa. Se vaan sisällä makaa, nuuskuttaa ja lisäksi sille on ilmaantunut aivan järjettömät ilmavaivat. Ihan tosi! Ei minkäänlaista rajaa ole tuolla Muorikoiralla. Ennen tuo ominaisuus oli lähes ainoastaan noiden luupäiden juttu (greyt on kuuluisia tästä), mutta tämä Sohvimme vetää jo vertoja kahdelle greylle. Tai ei sen nyt ihan aina makaa. Välillä se tepastelee hyvinkin tärkeänä, ja varmaan "ihan pihalla", murisee Armille ja komentaa haukkumalla jos greyt oikein riekkuu.

Tämmöistä nyt tänään. Kello tulee pian 22 ja on akan nukkumaanmenoaika. Lopettelu on siis edessä.

Palailen taas! Hyvät yöt, huomenet tai hyvää päivää, kunkin tilanteesta riippuen!

t. Minna K